Elämää pelkopeikon pauloissa – ujouden ja selektiivisen mutismin eroista

kIRJOITTAJA: EMMA

Ihmisten ensireaktio heidän kuullessaan ensimmäistä kertaa selektiivisestä mutismista on usein: Mitä? Nytkö ne ovat tehneet ujoudestakin sairauden? Naurettavaa! Miksei jokainen vain saa olla sellainen kuin on?

Itse asiassa minäkin ajattelin hyvin samalla tavalla viime syksynä, kun törmäsin tietoon selektiivisestä mutismista etsiessäni netistä vinkkejä siihen, kuinka voisin auttaa sosiaalisissa tilanteissa lukkoon menevää pikkulastani. Lukiessani lisää ja tutkiessani asiaa tarkemmin koin kuitenkin useita ahaa-elämyksiä: Nämä kuvauksethan ovat kuin suoraan minun lapsuudestani! Tämä selittää todella monia asioita. Selektiivinen mutismi selittää sen, miksi en saanut esikoulussa koskaan puhuttua sanaa kenellekään. Se selittää sen, miksi jumituin tuolilleni enkä pystynyt menemään leikkimään toisten kanssa, vaikka olisin halunnut. Se selittää sen, miksi pissasin ekaluokalla housuuni, kun en vain kerta kaikkiaan saanut pyydettyä lupaa mennä vessaan. Se selittää sen, miksi en uskaltanut piirtää mitään, kun kuviksentunnin tehtävänantona oli epämääräinen ”maalaa hyvän ja pahan taistelu”. Se selittää jopa sen, miksi en lapsuudessa ja nuoruudessani pystynyt syömään juuri mitään muuta kuin leipää ja ranskanperunoita. Ja ennen kaikkea se vastaa kysymykseen, jota mietin toisinaan lapsena yksin sängyssäni, kun en saanut unta: Mikä minua vaivaa, kun en enää uskalla tehdä sellaisia asioita, joita pienempänä uskalsin? Silloin olin villi poikatyttö, ja nyt olen vain ujo ja arka. Mitä minulle on tapahtunut? Olenko minä itse saanut pääni jotenkin sekaisin?

Tulin öisissä pohdinnoissani siihen tulokseen, että minulle oli tullut Pelko. En kertonut Pelosta koskaan kenellekään, koska ajattelin, että se on vain mielikuvitukseni tuotetta, jotain, mitä olen aiheuttanut itse itselleni. Jotain ihan hullua. Nyt, yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, minulle on selvinnyt, etten ollut hullu. Olin oikeassa. Hitto vieköön, Pelko, se lamauttava pala kurkussa, se ukkospilvimäisen tumma möhkäle, joka esti minua tekemästä asioita, oli ihan oikeasti olemassa, ja sen tieteellinen nimi on selektiivinen mutismi eli valikoiva puhumattomuus.

Mikä sitten erottaa selektiivisen mutismin ujoudesta? Kaikkihan tuntevat jonkun, joka oli ekaluokalla niin hirvittävän ujo ettei uskaltanut pyytää päästä vessaan. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ero on siinä, että ujous on luonteenpiirre, selektiivinen mutismi on ongelma. Se on ylimääräinen möhkäle, Pelko, kutsumaton vieras, joka on toki erottamaton osa itseä ja sitä, joka tekee meistä juuri sellaisia kuin olemme, mutta se ei ole osa luonnetta ja persoonaa vaan ohimenevä, joskin usein jälkensä jättävä, häiriö.

Selektiiviset mutistit eivät siis välttämättä ole luonteeltaan ujoja (monet toki ovat sitäkin), eivätkä varsinkaan kaikki ujot ihmiset ole selektiivisiä mutisteja. Ehkä näkyvin tekijä, joka erottaa mutismin ujoudesta, on jumiutuminen. Ujot ja monet reippaammatkin lapset usein hiukan arastelevat uusia ihmisiä eivätkä välttämättä heti puhu heille, mutta mutisteilla reaktio on rajumpi. Sanoja ei kerta kaikkiaan saa kakistettua ulos, vaikka haluaisi. On kuin kurkussa olisi suuri pala, ääntä ei tule, vaikka suun avaisi. Joskus jumiutumiseen liittyy myös muu fyysinen lukkiutuminen: mutisti ei välttämättä pysty edes liikkumaan, ei edes vilkuta tervehdykseksi. Tämä voi aiheuttaa turhaan pahaa mieltä muille ihmisille, ellei ymmärretä, että lapsi ei voi asialle mitään – että hän ei tahallaan ole tyly tai epäkohtelias. Ja jos vaikkapa käy niin, että lapsi menee joskus sosiaalisissa tilanteissa niin pahasti lukkoon, ettei pysty edes nielaisemaan ja kuola alkaa valua pitkin suupieliä, lienee ulkopuolisillekin päivänselvää, että kyseessä ei ole hellyttävä, lapsille itsestään selvästi kuuluva luonteenpiirre vaan ongelma, joka häiritsee elämää ja johon on syytä saada apua.

On siis selvää, että selektiivinen mutismi on eri asia kuin ujous. Se ei ole luonteenpiirre, se on ahdistuneisuushäiriö, joka pahimmassa tapauksessa syrjäyttää yhteiskunnasta ja estää normaalin elämän elämisen. Eri asia on, onko se kaikissa tapauksissaan hoitoa vaativa sairaus, ja onko kissan nostamisesta pöydälle enemmän hyötyä kuin haittaa. Nämä kysymykset jokainen mutisti, tai oikeammin mutistin vanhempi, joutuu ratkaisemaan kulloisenkin tilanteen mukaan.

Minusta kasvoi lopulta normaali, puhuva ja kykenevä ihminen, koska en tiennyt että olen jollain tavalla erilainen kuin muut. Mutisti haluaa oikeuttaa puhumattomuuttaan, hän etsii syytä olla hiljaa, jopa silloinkin, kun hän haluaisi alkaa puhua. Tieto mutismista voi lamauttaa ja tehdä puhumisen mahdottomaksi. Olen mutisti. Ei minun kuulukaan pystyä puhumaan. Toisaalta asian voi ajatella myös täysin päinvastoin: mutismin olemassaolo on todiste siitä, että puhumattomuus ei ole pysyvä luonteenpiirre, vaan asia, josta voi päästä eroon! Hittolainen. Olenko minä sittenkin se villi poikatyttö, se hulvaton hassuttelija, joka aina sisimmässäni tunsin olevani?

Millainen ihminen minusta olisi kasvanut, jos olisin saanut tiedon mutismista jo lapsena? Olisinko saanut apua, olisiko minulla ollut helpompaa? Olisinko tunnistanut oman luonteeni mutismin alta ja tullut jopa puheliaammaksi kuin olen nyt? Vai olisinko ajatellut, että minussa on jotain vialla, ettei minusta voi koskaan tulla normaalia ihmistä? Olisinko jättänyt asioita tekemättä vain, koska olisin tiennyt, että Pelko on oikeasti olemassa? Jossittelu on turhaa. Elämäni on ollut sellainen kuin se on ollut, ja sen ansiosta minusta on tullut tällainen kuin olen nyt. Ja toisaalta tieto selektiivisestä mutismista on tuonut nyt, aikuisena, vastaukset lapsena ihmettelemiini kysymyksiin, sellaista tietoa itsestäni, josta on minulle omakuvani kannalta valtavasti hyötyä. Lisäksi – ja siitähän tämä kaikki alun perin lähtikin – olen löytänyt hyviä neuvoja ja ajatuksia siihen, kuinka voin auttaa omaa lastani.

Vaan mitä tapahtui Pelolle? Pelkopeikko istui joitain vuosia kuin tatti olkapäälläni, painoi hartioitani, oli synkkä ja musta ja esti minua tekemästä asioita. Sitten se huomaamatta hälveni. Toisinaan tunnistan vielä häivähdyksen siitä ajatuksissani ja tekemisissäni. Kun minulta kysytään yllättäviä kysymyksiä jännittävässä tilanteessa, saatan hämääntyä ja minun on vaikea vastata mitään järkevää. Kun en tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, tai kun minun pitää poiketa normaaleista rutiineistani, minua hiukan ahdistaa. Kun olen lähdössä ulos ja valitsen kenkiä, Pelkopeikko saattaa äkkiarvaamatta palata kuiskuttelemaan korvaani: Meinaatko ihan oikeasti laittaa nuo korkokengät? Niistä lähtee tosi kova kopina, ja haluatko sinä tosiaan pitää itsestäsi niin kovaa meteliä?

Ja minä totean joko, että vähät minä välitän tuollaisista peikoista, ja laitan korkkarit jalkaani, tai sitten, että ehkä minä tosiaan haluan tänään olla hiukan hiljaisempi. Sekin on ihan ok, koska (vastauksena tekstin alussa esitettyyn kysymykseen:) meistä jokainen saa olla juuri sellainen kuin on. Minä olen tällainen, mutismin muovaama, mutta tässä vaiheessa elämääni ihan terve ihminen. Koska kuten Dr. Phil joskus sanoi (hahah, en voi uskoa että ihan oikeasti siteeraan Dr. Philiä!): ero sairaan ja terveen, normaalin ja epänormaalin ominaisuuden välillä on se, haittaako kyseinen ominaisuus normaalia elämää vai ei. Määritelmä sopii myös apua tarvitsevan mutistin ja ”harmittoman ujostelun” erottamiseen. Valinta korkokenkien ja tavallisten kenkien välillä ei haittaa elämää – olen joka tapauksessa lähdössä ulos. Mutta jos ei uskaltaisi lähteä ulos ollenkaan, se olisi ongelma, ja jonkinlainen apu saattaisi olla tarpeen.

14040040

 

kIRJOITTAJA on entinen selektiivinen mutisti ja pienen mutistin äiti.

 

Advertisements

3 thoughts on “Elämää pelkopeikon pauloissa – ujouden ja selektiivisen mutismin eroista

  1. Hyvä ja tärkeä kirjoitus, kiitos tästä! Tosiaan, se etteivät ihmiset tiedä asiasta, aiheuttaa paljon negatiivista suhtautumista vaikkei tarkoitus olisikaan paha. Kun tieto lisääntyy, ymmärrys lisääntyy. Sen odottelu vain on joskus kamalan vaikeaa. Siksi tämän asian pitäminen esillä on tosi hyvä juttu.

  2. Hyvä kirjoitus! Itsekin törmäsin vasta tähän käsitteeseen ja tähän sivustoon, vaikka kasvattajana olen kuulluut kyllä mutismista. En kuitenkaan ennen yhdistänyt poikani ujoutta mutismiin! On toisaalta ihanaa löytää yhteisö, jolloin tietää ettei ole ongelman kanssa yksin!

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s