Soitto koululta

KIRJOITTAJA: vuokko

Sain soiton koululta kesken työpäiväni. ”Meillä on herännyt huoli teidän lapsestanne. Hänellä on alkanut olla yhä enemmän vaikeita jumeja tunneilla. Hän ei ota kirjoja esille eikä tee tehtäviä. Usein hän ei pysty puhumaan opettajalle mitään.” Tuosta 7. luokan luokanvalvojan puhelinsoitosta alkoi vuosia sitten pitkä tie, joka jatkuu tänäkin päivänä.

Aluksi asiaa alettiin selvittää kunnan psykologin luona ja terveyskeskuksen mielenterveystoimiston lääkärin kanssa. Lapselle tehtiin ensimmäiset lääkekokeilut ja häntä tutkittiin erilaisilla neurologisilla testeillä. Todettiin, että testeissä monissa tehtävissä lapsi vastasi joko täysin oikein tai ei vastannut ollenkaan – ollessaan epävarma vastausta ei tullut lainkaan. Vastaaminen oli myös hitaanlaista. Psykologilla lapsi puhui, kun pysyttiin yleisellä tasolla olevissa asioissa. Jos psykologi erehtyi kysymään jotain tunteisiin liittyvää, lapsi vaikeni.

Minä vietin aikaa netissä etsien tietoa, mistä voi olla kysymys. Eräällä lääkärin vastaanotolla sitten kysyin, että voisiko tässä olla selektiivistä mutismia. Tällöin lääkäri myönsi, että voisihan sen siihen diagnoosiin lisätä. ”Määrittelemätön lapsuusiän ahdistuneisuushäiriö. Selektiivinen mutismi.”

Puhe loppui koulussa lopulta lähes kokonaan, vain välitunneilla lapsi oli oma itsensä muutaman läheisen kaverinsa kanssa. Jumiutumiset aiheuttivat selkeää alisuoriutumista. Alakoulussa kiitettäviä arvosanoja saanut oppilas alkoi saada kokeista viitosia, kuutosia ja seiskoja.

Kokeisiin vastaaminen oli usein mahdotonta, lapsi ei kyennyt kirjoittamaan vastauksia. Siksi melko pian siirryttiin tekemään HOJKSeja tiettyihin oppiaineisiin. Tämä mahdollisti kokeiden muokkaamisen, voitiin tehdä monivalintakysymyksiä, tehtäviä, joissa yhdistettiin oikeita asioita viivoilla jne. Moni opettaja oli joustava, saimme tehdä jopa kokeita joskus kotona siten, että lapsi vastasi minulle ja minä kirjoitin. Luottamus pelasi, opettajat luottivat, että en vastannut lapsen puolesta vaan olin hänen kirjurinsa.

Kaikki eivät ymmärtäneet. Itku pääsi, kun sain puhelinsoiton eräältä lehtorilta. ”On epäreilua, jos teidän lapsi saa täydentää koetta kotona, kun on jo nähnyt koevastaukset. Mitä muutkin oppilaat ajattelevat, jos hänen kohdallaan toimitaan näin.” Mikä on reilua? Onko reilua se, että lapsi ei kykene vastaamaan koulussa, ei puhumalla, ei kirjoittamalla? Onko reilua, että hän epäonnistuneiden lääkekokeilujen ja koulukiusaamisen vuoksi on niin ahdistunut kouluun menosta, että hautoo itsemurhaa? Onko minun lapseni todellakin oltava kokeissa täsmälleen samalla viivalla ja suoriuduttava samoilla keinoilla, kuin ns. normaalilasten?

Liikuntatunneilla jumeja tuli erityisen paljon. Liikunnan opettaja lupasi, että ryhmäliikuntatunnit voi korvata omaehtoisella liikunnalla kotona – voimme käydä uimahallissa, keilaamassa, lenkkeillä ja tehdä liikkumisesta selvityksen opettajalle. Yllätys oli melkoinen, kun välitodistuksessa oli liikunnasta numero 5. Kun liikuntaankin tehtiin HOJKS, voitiin määritellä, millaisella suorituksella lapsi saa todistukseen tyydyttävän numeron 7.

Pelastus oli, että lapsi sai ihanan henkilökohtaisen avustajan, joka oli turvana siirtymätilanteissa ja tunneilla – ja jolle lapsi puhui vapautuneesti. Erityisopettajat opettivat lasta pienryhmissä tietyillä oppitunneilla. Tavoitteena oli saada peruskoulun päästötodistus, ja se saatiin!

Jossain vaiheessa lapsen hoito siirtyi isomman kaupungin keskussairaalaan. Alkoi uusi selittämisen, selvittämisen ja ruotimisen aika. Selitin lääkärille, selitin sairaanhoitajalle, selitin toiselle hoitajalle, jonka kanssa selvitettiin koko suvun historia, löytyisikö sieltä jotain mutismia selittävää. Selitin neuropsykologille. Neuropsykologi ohjasi lapsen, joka tässä vaiheessa alkoi olla nuori, nuorisopsykiatrian poliklinikan asiakkaaksi. Toimitin tutkielmia ja yritin kertoa, mistä on kyse. Kaikki olivat asian edessä yhtä ymmällään – siihen, mitä pitäisi tehdä, ei tuntunut löytyvän selkeää vastausta.

Nuori pääsi peruskoulun jälkeen ihanaan kouluun valmentavalle ja kuntouttavalle linjalle. Valonpilkahduksia tuli, kun hän ensimmäisten viikkojen aikana puhui koulussa. Puhe hiipui kuitenkin vähitellen.

Lääkekokeilut jatkuivat, tuloksettomina. Edelleenkään ei saatu terapiaa. Erästä lääkettä kokeiltiin pitkä jakso, nostettiin aina annosta ajatellen, että ehkä vaste tulee vasta hieman suuremmalla annoksella. Ei tullut. Nuori vaipui entistä enemmän omaan maailmaansa, jumitukset lisääntyivät. Huoli kasvoi, ja neuropsykologi teki testejä uudelleen. Suoritukset olivat edellisiin tuloksiin nähden laskeneet. Varmasti, kun lääkityksen myötä pahoja jumeja tuli myös testejä tehdessä. Neuropsykologi ei tätä ottanut huomioon, vaan tulkitsi tulokset siten, että nuori on vaarassa sairastua skitsofreniaan. Apua!

Nuori pääsi nopealla tahdilla nuorisopsykiatrian osastolle hoitojaksolle. Sinne meno oli sekä hänelle että minulle varmasti elämämme kovin paikka. Sain hänet sinne kuitenkin vietyä, ja kotimatkan itkin autossa. Toivo oli kuitenkin jälleen virinnyt – nyt me vihdoin saamme apua!

Turhautuminen oli valtava, kun jälleen tajusin, että sama selittäminen alkaa uudelleen. Psykiatrikin vain määräsi, yllätys yllätys, jälleen uusia lääkekokeiluja. Toivomaani terapiaa antavaa henkilöä ei kuulemma löydy koko paikkakunnalta.

Omahoitaja oli äärettömän huolestunut ja oli sitä mieltä, että nuoren paikka on hoitokodissa, jossa hänellä on ympärivuorokautinen hoito. Hän selitti: ”Kyllä me olemme yrittäneet rohkaista tulemaan tuonne toisten seuraan.” Ihan kuin mutistille riittäisi tuollainen rohkaisu! Sama, kuin jalassa olisi ollut kipsi pari kuukautta ja pitäisi kuihtuneella jalalla kipsin poistamisen jälkeen saman tien lähteä juoksulenkille.

Koko hoitojaksosta tuntui nousevan vain uusia mustia huolen pilviä pään päälle. Kun koulun optimistinen opettajakin, joka oli iloisena suunnitellut nuoren jatkavan koulussa seuraavana vuonna, saatiin epäilemään, olin epätoivoinen, hädissäni ja lannistettu. Luojan kiitos, että saimme pidettyä päämme ja kouluasiat järjestyivät, kuten niitä oli kaavailtukin.

Onneksi samaan aikaan sain kontaktin eräässä muussa yhteydessä tapaamaani yksityiseen terapeuttiin, jolle kerroin nuoreni tilanteesta. Hänen suhtautumisensa oli aivan päinvastainen kuin nuorisopsykiatrian osastolla. Tämä terapeutti loi katseen tulevaisuuteen, positiiviseen ja optimistiseen tapaan. Pitkän keskustelumme jälkeen minusta tuntui, kuin pitkästä aikaa pilvet olisi pyyhkäisty pois taivaalta ja näkyvissä oli auringonpilkahdus.

Terapeutti tuli meille kotiin, nuoreni oli valmisteltu tapaamiseen ja puhui tälle uudelle ihmiselle. Ei vain muutamia sanoja, vaan pitkiä aikoja omassa huoneessa kahden kesken. Ei mutismista tai tunteista, mutta itselleen tärkeistä asioista. Terapeutti toimitti meille erilaisia tehtäviä, joiden myötä vahvistettiin nuoren itsetuntoa, nimettiin nuoren hyviä puolia – ja niitähän on PALJON! Nuori sai näistä tehtyjä positiivisia suggestioita ääninauhoilla.

Terapeutin viesti oli: tämä menee ohi. Ei voi tietää, tapahtuuko se vuodessa, viidessä vuodessa, kymmenessä vuodessa. Mutta se menee ohi. Mikä vapauttava ajatus!

Nuoremme kuntoutus on tällä hetkellä em. koulun oppilaskodilla, jossa hänelle on järjestetty mm. erilaista itsenäiseen elämään valmistavaa toimintaa. Henkilökunta ymmärtää mutismiin liittyvät vaikeudet, eikä nuorta painosteta, vaan tärkein tavoite on nuoremme mahdollisimman rento, turvallinen olo. Mutismi jatkuu, jumeja tulee, vaikkakin ehkä harvemmin.

Koululla aloitti uusi psykologi, joka on aiemminkin työskennellyt mutistien kanssa. Ihanaa, hänen kanssaan ei tarvinnut aloittaa alusta selittämällä! Hänelle nuori alkoi puhua, kun ensimmäinen tapaaminen järjestyi meillä kotona. Se oli hieno tähtihetki.

Äitinä tärkein oivallukseni näiden vuosien aikana on ollut ymmärtää, että en voi elää elämää lapseni puolesta. Voin vain kulkea hänen rinnallaan ja tukea ja auttaa niillä tavoilla, joilla pystyn ja jaksan. Se riittää. Eteenpäin mennään päivä ja vuosi kerrallaan, tähtihetkestä toiseen. Asiat selviävät kyllä, tavalla tai toisella.

Image

KIRJOITTAJA on selektiivisen mutistin äiti.

 

Advertisements

2 thoughts on “Soitto koululta

  1. Koskettava teksti, sai kyyneleet silmiini =)
    Toivoinkin tänne tarinaa juuri nuoren elämästä mutismin kanssa.

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s