”Tuolla vaikenemisella on nimi” − Selektiivinen mutismi kirjallisuudessa

KIRJOITTAJA: sivuston ylläpito

Selektiivisestä mutismista kertovissa lähteissä mainitaan usein Torey Haydenin tositapahtumiin perustuva teos Ghost Girl (Aavetyttö, suom. Seppo Raudankoski 2007). Kyseessä on koskettava tarina seksuaalisen hyväksikäytön takia omaan varjomaailmaansa sulkeutuneesta tytöstä. Tarina on järkyttävä ja tosi, mutta se myös luo ikävän ja turhan varjon selektiivisestä mutismista kärsivien perheiden ylle. Vain pieni osa (noin kolmannes) mutismitapauksista johtuu lapsen kokemasta traumasta, eikä trauma näissäkään tapauksissa tavallisesti ole niin traaginen tai mittava kuin Aavetytössä.

Ilahduin siis ikihyväksi, kun luin talvella Siri Hustvedtin romaania Kesä ilman miehiä (suom. Kristiina Rikman 2011), ja törmäsin seuraaviin lauseisiin:

Ja sitten, ilman minkäänlaista siirtymää, Lola alkoi kertoa minulle, miten ei ollut lapsena kouluun mentyään sanonut sanaakaan. ”Kyllä minä kotona puhuin vanhemmilleni ja veljilleni, mutta koulussa en pukahtanut sanaakaan, en kenellekään. Esikoulusta en muista paljoa, mutta päiväkodista muistan jotain. Muistan miten rouva Frodermeyer kumartui ylleni. Hänen naamansa oli tosi iso ja lähellä. Hän kysyi, miksen vastannut hänelle. Hän sanoi että se ei ollut kohteliasta. Tiesin sen. Halusin sanoa hänelle, ettei hän ymmärtänyt. Minä en vain pystynyt.” Lola tuijotti käsiään. ”Äiti sanoo että joskus ensimmäisellä luokalla aloin kuiskata koulussa. Hän oli riemuissaan. Hänen lapsensa oli kuiskannut. Ja kai minä sitten pikku hiljaa aloin puhua kuuluvammin.”

[…]

Tuolla vaikenemisella on nimi, niin kuin monella asialla on: valikoiva puhumattomuus eli selektiivinen mutismi, eikä se ole mitenkään harvinainen pikkulapsilla.

(Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä, s. 173174)

Selektiivinen mutismi ei ole Hustvedtin romaanin pääteema, eikä se esiinny kirjassa missään muussa kohtaa. Kaikesta päätellen kirjailija on siis vain halunnut mainita asian, kenties lisätäkseen tietoisuutta siitä. Ja tämän hän tekee kauniisti mutta kursailematta, mutkattomasti mutta sen kummemmin kauhistelematta. Tällaista lähestymistapaa soisi näkevän enemmänkin. Traumaperäinen mutismi toki ansaitsee huomionsa, mutta mutistien ja heidän perheidensä leimaamisen ehkäisemiseksi on ensiarvoisen tärkeää, että on yleisesti tiedossa, ettei selektiivisessä mutismissa loppujen lopuksi mistään kovin kummallisesta tai traagisesta asiasta tarvitse olla kyse. Asia on hankala ja vaikeuttaa elämää, eikä sitä ole syytä vähätellä, muttei myöskään paisutella. Kuten Hustvedtin kirjassa todetaan, pohjimmiltaan kyseessä on yksinkertaisesti vaikeneminen, jolle on annettu nimi. Ja joka parhaassa tapauksessa menee itsestään ohi.

14020032b

Oletko sinä törmännyt selektiiviseen mutismiin kirjallisuudessa? Millä tavalla mutismia tai mutisteja on kuvattu? Kommentoi ja kerro oma kokemuksesi!

Mainokset

9 thoughts on “”Tuolla vaikenemisella on nimi” − Selektiivinen mutismi kirjallisuudessa

  1. Torey Haydenin kirjoissa useammassakin puhutaan mutismista(hänellä oppilaana selektiivisesti mutistinen) Niitä lukiessa olen joka kerta miettinyt,että miten suppea kuva niiden kirjojen perusteella mutismista tulee,aina pohjalla jou trauma(useinmiten hyväksi käyttö ja/tai väkivalta)
    Sitäkin olen miettinyt miten nopeasti hän ns.hoitaa mutistista ja saa puhumaan(voi toki olla mahdollista) painostamalla ja vaatimalla,tapa joka toimii,kun /jos sen osaa tehdä oikein,mutta ei toimi kaikkien mutistien kohdalla sekään eikä varsinkaan ns.nopealla aikataululla.
    Olen myös toivonut lukiessani sitä,että vaikka ne ovatkin kirjoitettu todenpohjaisesti,niin lukiet kuitenkin ottaa huomioon sen,että ne ovat romaaneja…ettei jäisi käsitystä,että tuollaisista kohtaloista se mutismi johtuu…

    • Kiitos kommentista Jaana. On tosiaan hyvä muistaa, että vaikka Haydenin kirjat ovat tositapahtumiin perustuvia (ja useimmat niistä taidetaan luokitella tietokirjoiksi), ne, kuten kaikki muukin kirjallisuus, on kuitenkin aina kirjoitettu tietystä näkökulmasta ja kertovat vain yhden puolen yhdestä tarinasta, eivät koko totuutta mutismista tai mutisteista.

  2. Ja se kannattaa muistaa että tottakai Hayden on valinnut kirjoihinsa juurikin ne dramaattisimmat tarinat, koska ne tottakai parhaiten myyvät… Ja muistan jostakin hänen haastattelustaan lukeneeni että juu kyllä ne POHJAUTUVAT tosielämään. Eli kirjan tarina saattaa olla useiden tosielämän tarinoiden summa…
    En kyllä missään nimessä niitä tietokirjallisuutena pitäisi…

    • saman(kaltaisen) haastattelun olen minäkin lukenut ja enkä minäkään niitä tietokirjoina pitäis vaikka toki niissä on paljon sitä tietoakin 🙂

  3. Mirjami Hietala: Tapahtui keltaisessa talossa. Kirja on fiktiivinen nuortenkirja, mutta muutamat henkilöhahmot perustuvat todellisuuteen. Kirjassa on puhumaton Anne-tyttö.

    • P.S. Kirjan Anne-tytön hahmo perustuu paljolti todellisuuteen. Minä nimittäin olin tuo Anne, näin kirjailija itse minulle kertoi.

  4. Kirjoitan parhaillani lasten kirjasarjaa, jonka ensimmäinen osa ilmestyy pian nimellä Mauri ja vähä-älypuhelin, Otava. Siinä päähenkilö ystävystyy puhumattoman tytön kanssa. Kyse on lastenkirjasarjasta, joten puhumattomuutta ei kovastikaan alleviivata, ainakaan sen syihin ei paneuduta kovastikaan.

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s