Opas varhaiskasvattajille

KIRJOITTAJA: SIVUSTON YLLÄPITO

Marianne Oikkosen ja Eveliina Suonion opinnäytetyö (sosionomi AMK + LTO) selektiivisestä mutismista ja sen kohtaamisesta varhaiskasvatuksessa on ilmestynyt. Opinnäytetyöhön sisältyy myös kauan kaivattu varhaiskasvattajan opas selektiivisen mutismin kohtaamiseen. Uunituore opas on lisätty tämän sivuston kohtaan Opettajille ja lastenhoitajille ja kohtaan Käytännön neuvoja opettajille.

Voit ladata oppaan myös tästä linkistä: Lapsi hiljaisuuden takana – Opas varhaiskasvattajille.

Opas varhaiskasvattajalle

Selektiivinen mutismi -sivusto kiittää Marianne Oikkosta ja Eveliina Suoniota tärkeästä aiheenvalinnasta ja hyvästä yhteistyöstä!

”Tuolla vaikenemisella on nimi” − Selektiivinen mutismi kirjallisuudessa

KIRJOITTAJA: sivuston ylläpito

Selektiivisestä mutismista kertovissa lähteissä mainitaan usein Torey Haydenin tositapahtumiin perustuva teos Ghost Girl (Aavetyttö, suom. Seppo Raudankoski 2007). Kyseessä on koskettava tarina seksuaalisen hyväksikäytön takia omaan varjomaailmaansa sulkeutuneesta tytöstä. Tarina on järkyttävä ja tosi, mutta se myös luo ikävän ja turhan varjon selektiivisestä mutismista kärsivien perheiden ylle. Vain pieni osa (noin kolmannes) mutismitapauksista johtuu lapsen kokemasta traumasta, eikä trauma näissäkään tapauksissa tavallisesti ole niin traaginen tai mittava kuin Aavetytössä.

Ilahduin siis ikihyväksi, kun luin talvella Siri Hustvedtin romaania Kesä ilman miehiä (suom. Kristiina Rikman 2011), ja törmäsin seuraaviin lauseisiin:

Ja sitten, ilman minkäänlaista siirtymää, Lola alkoi kertoa minulle, miten ei ollut lapsena kouluun mentyään sanonut sanaakaan. ”Kyllä minä kotona puhuin vanhemmilleni ja veljilleni, mutta koulussa en pukahtanut sanaakaan, en kenellekään. Esikoulusta en muista paljoa, mutta päiväkodista muistan jotain. Muistan miten rouva Frodermeyer kumartui ylleni. Hänen naamansa oli tosi iso ja lähellä. Hän kysyi, miksen vastannut hänelle. Hän sanoi että se ei ollut kohteliasta. Tiesin sen. Halusin sanoa hänelle, ettei hän ymmärtänyt. Minä en vain pystynyt.” Lola tuijotti käsiään. ”Äiti sanoo että joskus ensimmäisellä luokalla aloin kuiskata koulussa. Hän oli riemuissaan. Hänen lapsensa oli kuiskannut. Ja kai minä sitten pikku hiljaa aloin puhua kuuluvammin.”

[…]

Tuolla vaikenemisella on nimi, niin kuin monella asialla on: valikoiva puhumattomuus eli selektiivinen mutismi, eikä se ole mitenkään harvinainen pikkulapsilla.

(Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä, s. 173174)

Selektiivinen mutismi ei ole Hustvedtin romaanin pääteema, eikä se esiinny kirjassa missään muussa kohtaa. Kaikesta päätellen kirjailija on siis vain halunnut mainita asian, kenties lisätäkseen tietoisuutta siitä. Ja tämän hän tekee kauniisti mutta kursailematta, mutkattomasti mutta sen kummemmin kauhistelematta. Tällaista lähestymistapaa soisi näkevän enemmänkin. Traumaperäinen mutismi toki ansaitsee huomionsa, mutta mutistien ja heidän perheidensä leimaamisen ehkäisemiseksi on ensiarvoisen tärkeää, että on yleisesti tiedossa, ettei selektiivisessä mutismissa loppujen lopuksi mistään kovin kummallisesta tai traagisesta asiasta tarvitse olla kyse. Asia on hankala ja vaikeuttaa elämää, eikä sitä ole syytä vähätellä, muttei myöskään paisutella. Kuten Hustvedtin kirjassa todetaan, pohjimmiltaan kyseessä on yksinkertaisesti vaikeneminen, jolle on annettu nimi. Ja joka parhaassa tapauksessa menee itsestään ohi.

14020032b

Oletko sinä törmännyt selektiiviseen mutismiin kirjallisuudessa? Millä tavalla mutismia tai mutisteja on kuvattu? Kommentoi ja kerro oma kokemuksesi!

Soitto koululta

KIRJOITTAJA: vuokko

Sain soiton koululta kesken työpäiväni. ”Meillä on herännyt huoli teidän lapsestanne. Hänellä on alkanut olla yhä enemmän vaikeita jumeja tunneilla. Hän ei ota kirjoja esille eikä tee tehtäviä. Usein hän ei pysty puhumaan opettajalle mitään.” Tuosta 7. luokan luokanvalvojan puhelinsoitosta alkoi vuosia sitten pitkä tie, joka jatkuu tänäkin päivänä.

Aluksi asiaa alettiin selvittää kunnan psykologin luona ja terveyskeskuksen mielenterveystoimiston lääkärin kanssa. Lapselle tehtiin ensimmäiset lääkekokeilut ja häntä tutkittiin erilaisilla neurologisilla testeillä. Todettiin, että testeissä monissa tehtävissä lapsi vastasi joko täysin oikein tai ei vastannut ollenkaan – ollessaan epävarma vastausta ei tullut lainkaan. Vastaaminen oli myös hitaanlaista. Psykologilla lapsi puhui, kun pysyttiin yleisellä tasolla olevissa asioissa. Jos psykologi erehtyi kysymään jotain tunteisiin liittyvää, lapsi vaikeni.

Minä vietin aikaa netissä etsien tietoa, mistä voi olla kysymys. Eräällä lääkärin vastaanotolla sitten kysyin, että voisiko tässä olla selektiivistä mutismia. Tällöin lääkäri myönsi, että voisihan sen siihen diagnoosiin lisätä. ”Määrittelemätön lapsuusiän ahdistuneisuushäiriö. Selektiivinen mutismi.”

Puhe loppui koulussa lopulta lähes kokonaan, vain välitunneilla lapsi oli oma itsensä muutaman läheisen kaverinsa kanssa. Jumiutumiset aiheuttivat selkeää alisuoriutumista. Alakoulussa kiitettäviä arvosanoja saanut oppilas alkoi saada kokeista viitosia, kuutosia ja seiskoja.

Kokeisiin vastaaminen oli usein mahdotonta, lapsi ei kyennyt kirjoittamaan vastauksia. Siksi melko pian siirryttiin tekemään HOJKSeja tiettyihin oppiaineisiin. Tämä mahdollisti kokeiden muokkaamisen, voitiin tehdä monivalintakysymyksiä, tehtäviä, joissa yhdistettiin oikeita asioita viivoilla jne. Moni opettaja oli joustava, saimme tehdä jopa kokeita joskus kotona siten, että lapsi vastasi minulle ja minä kirjoitin. Luottamus pelasi, opettajat luottivat, että en vastannut lapsen puolesta vaan olin hänen kirjurinsa.

Kaikki eivät ymmärtäneet. Itku pääsi, kun sain puhelinsoiton eräältä lehtorilta. ”On epäreilua, jos teidän lapsi saa täydentää koetta kotona, kun on jo nähnyt koevastaukset. Mitä muutkin oppilaat ajattelevat, jos hänen kohdallaan toimitaan näin.” Mikä on reilua? Onko reilua se, että lapsi ei kykene vastaamaan koulussa, ei puhumalla, ei kirjoittamalla? Onko reilua, että hän epäonnistuneiden lääkekokeilujen ja koulukiusaamisen vuoksi on niin ahdistunut kouluun menosta, että hautoo itsemurhaa? Onko minun lapseni todellakin oltava kokeissa täsmälleen samalla viivalla ja suoriuduttava samoilla keinoilla, kuin ns. normaalilasten?

Liikuntatunneilla jumeja tuli erityisen paljon. Liikunnan opettaja lupasi, että ryhmäliikuntatunnit voi korvata omaehtoisella liikunnalla kotona – voimme käydä uimahallissa, keilaamassa, lenkkeillä ja tehdä liikkumisesta selvityksen opettajalle. Yllätys oli melkoinen, kun välitodistuksessa oli liikunnasta numero 5. Kun liikuntaankin tehtiin HOJKS, voitiin määritellä, millaisella suorituksella lapsi saa todistukseen tyydyttävän numeron 7.

Pelastus oli, että lapsi sai ihanan henkilökohtaisen avustajan, joka oli turvana siirtymätilanteissa ja tunneilla – ja jolle lapsi puhui vapautuneesti. Erityisopettajat opettivat lasta pienryhmissä tietyillä oppitunneilla. Tavoitteena oli saada peruskoulun päästötodistus, ja se saatiin!

Jossain vaiheessa lapsen hoito siirtyi isomman kaupungin keskussairaalaan. Alkoi uusi selittämisen, selvittämisen ja ruotimisen aika. Selitin lääkärille, selitin sairaanhoitajalle, selitin toiselle hoitajalle, jonka kanssa selvitettiin koko suvun historia, löytyisikö sieltä jotain mutismia selittävää. Selitin neuropsykologille. Neuropsykologi ohjasi lapsen, joka tässä vaiheessa alkoi olla nuori, nuorisopsykiatrian poliklinikan asiakkaaksi. Toimitin tutkielmia ja yritin kertoa, mistä on kyse. Kaikki olivat asian edessä yhtä ymmällään – siihen, mitä pitäisi tehdä, ei tuntunut löytyvän selkeää vastausta.

Nuori pääsi peruskoulun jälkeen ihanaan kouluun valmentavalle ja kuntouttavalle linjalle. Valonpilkahduksia tuli, kun hän ensimmäisten viikkojen aikana puhui koulussa. Puhe hiipui kuitenkin vähitellen.

Lääkekokeilut jatkuivat, tuloksettomina. Edelleenkään ei saatu terapiaa. Erästä lääkettä kokeiltiin pitkä jakso, nostettiin aina annosta ajatellen, että ehkä vaste tulee vasta hieman suuremmalla annoksella. Ei tullut. Nuori vaipui entistä enemmän omaan maailmaansa, jumitukset lisääntyivät. Huoli kasvoi, ja neuropsykologi teki testejä uudelleen. Suoritukset olivat edellisiin tuloksiin nähden laskeneet. Varmasti, kun lääkityksen myötä pahoja jumeja tuli myös testejä tehdessä. Neuropsykologi ei tätä ottanut huomioon, vaan tulkitsi tulokset siten, että nuori on vaarassa sairastua skitsofreniaan. Apua!

Nuori pääsi nopealla tahdilla nuorisopsykiatrian osastolle hoitojaksolle. Sinne meno oli sekä hänelle että minulle varmasti elämämme kovin paikka. Sain hänet sinne kuitenkin vietyä, ja kotimatkan itkin autossa. Toivo oli kuitenkin jälleen virinnyt – nyt me vihdoin saamme apua!

Turhautuminen oli valtava, kun jälleen tajusin, että sama selittäminen alkaa uudelleen. Psykiatrikin vain määräsi, yllätys yllätys, jälleen uusia lääkekokeiluja. Toivomaani terapiaa antavaa henkilöä ei kuulemma löydy koko paikkakunnalta.

Omahoitaja oli äärettömän huolestunut ja oli sitä mieltä, että nuoren paikka on hoitokodissa, jossa hänellä on ympärivuorokautinen hoito. Hän selitti: ”Kyllä me olemme yrittäneet rohkaista tulemaan tuonne toisten seuraan.” Ihan kuin mutistille riittäisi tuollainen rohkaisu! Sama, kuin jalassa olisi ollut kipsi pari kuukautta ja pitäisi kuihtuneella jalalla kipsin poistamisen jälkeen saman tien lähteä juoksulenkille.

Koko hoitojaksosta tuntui nousevan vain uusia mustia huolen pilviä pään päälle. Kun koulun optimistinen opettajakin, joka oli iloisena suunnitellut nuoren jatkavan koulussa seuraavana vuonna, saatiin epäilemään, olin epätoivoinen, hädissäni ja lannistettu. Luojan kiitos, että saimme pidettyä päämme ja kouluasiat järjestyivät, kuten niitä oli kaavailtukin.

Onneksi samaan aikaan sain kontaktin eräässä muussa yhteydessä tapaamaani yksityiseen terapeuttiin, jolle kerroin nuoreni tilanteesta. Hänen suhtautumisensa oli aivan päinvastainen kuin nuorisopsykiatrian osastolla. Tämä terapeutti loi katseen tulevaisuuteen, positiiviseen ja optimistiseen tapaan. Pitkän keskustelumme jälkeen minusta tuntui, kuin pitkästä aikaa pilvet olisi pyyhkäisty pois taivaalta ja näkyvissä oli auringonpilkahdus.

Terapeutti tuli meille kotiin, nuoreni oli valmisteltu tapaamiseen ja puhui tälle uudelle ihmiselle. Ei vain muutamia sanoja, vaan pitkiä aikoja omassa huoneessa kahden kesken. Ei mutismista tai tunteista, mutta itselleen tärkeistä asioista. Terapeutti toimitti meille erilaisia tehtäviä, joiden myötä vahvistettiin nuoren itsetuntoa, nimettiin nuoren hyviä puolia – ja niitähän on PALJON! Nuori sai näistä tehtyjä positiivisia suggestioita ääninauhoilla.

Terapeutin viesti oli: tämä menee ohi. Ei voi tietää, tapahtuuko se vuodessa, viidessä vuodessa, kymmenessä vuodessa. Mutta se menee ohi. Mikä vapauttava ajatus!

Nuoremme kuntoutus on tällä hetkellä em. koulun oppilaskodilla, jossa hänelle on järjestetty mm. erilaista itsenäiseen elämään valmistavaa toimintaa. Henkilökunta ymmärtää mutismiin liittyvät vaikeudet, eikä nuorta painosteta, vaan tärkein tavoite on nuoremme mahdollisimman rento, turvallinen olo. Mutismi jatkuu, jumeja tulee, vaikkakin ehkä harvemmin.

Koululla aloitti uusi psykologi, joka on aiemminkin työskennellyt mutistien kanssa. Ihanaa, hänen kanssaan ei tarvinnut aloittaa alusta selittämällä! Hänelle nuori alkoi puhua, kun ensimmäinen tapaaminen järjestyi meillä kotona. Se oli hieno tähtihetki.

Äitinä tärkein oivallukseni näiden vuosien aikana on ollut ymmärtää, että en voi elää elämää lapseni puolesta. Voin vain kulkea hänen rinnallaan ja tukea ja auttaa niillä tavoilla, joilla pystyn ja jaksan. Se riittää. Eteenpäin mennään päivä ja vuosi kerrallaan, tähtihetkestä toiseen. Asiat selviävät kyllä, tavalla tai toisella.

Image

KIRJOITTAJA on selektiivisen mutistin äiti.

 

Elämää pelkopeikon pauloissa – ujouden ja selektiivisen mutismin eroista

kIRJOITTAJA: EMMA

Ihmisten ensireaktio heidän kuullessaan ensimmäistä kertaa selektiivisestä mutismista on usein: Mitä? Nytkö ne ovat tehneet ujoudestakin sairauden? Naurettavaa! Miksei jokainen vain saa olla sellainen kuin on?

Itse asiassa minäkin ajattelin hyvin samalla tavalla viime syksynä, kun törmäsin tietoon selektiivisestä mutismista etsiessäni netistä vinkkejä siihen, kuinka voisin auttaa sosiaalisissa tilanteissa lukkoon menevää pikkulastani. Lukiessani lisää ja tutkiessani asiaa tarkemmin koin kuitenkin useita ahaa-elämyksiä: Nämä kuvauksethan ovat kuin suoraan minun lapsuudestani! Tämä selittää todella monia asioita. Selektiivinen mutismi selittää sen, miksi en saanut esikoulussa koskaan puhuttua sanaa kenellekään. Se selittää sen, miksi jumituin tuolilleni enkä pystynyt menemään leikkimään toisten kanssa, vaikka olisin halunnut. Se selittää sen, miksi pissasin ekaluokalla housuuni, kun en vain kerta kaikkiaan saanut pyydettyä lupaa mennä vessaan. Se selittää sen, miksi en uskaltanut piirtää mitään, kun kuviksentunnin tehtävänantona oli epämääräinen ”maalaa hyvän ja pahan taistelu”. Se selittää jopa sen, miksi en lapsuudessa ja nuoruudessani pystynyt syömään juuri mitään muuta kuin leipää ja ranskanperunoita. Ja ennen kaikkea se vastaa kysymykseen, jota mietin toisinaan lapsena yksin sängyssäni, kun en saanut unta: Mikä minua vaivaa, kun en enää uskalla tehdä sellaisia asioita, joita pienempänä uskalsin? Silloin olin villi poikatyttö, ja nyt olen vain ujo ja arka. Mitä minulle on tapahtunut? Olenko minä itse saanut pääni jotenkin sekaisin?

Tulin öisissä pohdinnoissani siihen tulokseen, että minulle oli tullut Pelko. En kertonut Pelosta koskaan kenellekään, koska ajattelin, että se on vain mielikuvitukseni tuotetta, jotain, mitä olen aiheuttanut itse itselleni. Jotain ihan hullua. Nyt, yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, minulle on selvinnyt, etten ollut hullu. Olin oikeassa. Hitto vieköön, Pelko, se lamauttava pala kurkussa, se ukkospilvimäisen tumma möhkäle, joka esti minua tekemästä asioita, oli ihan oikeasti olemassa, ja sen tieteellinen nimi on selektiivinen mutismi eli valikoiva puhumattomuus.

Mikä sitten erottaa selektiivisen mutismin ujoudesta? Kaikkihan tuntevat jonkun, joka oli ekaluokalla niin hirvittävän ujo ettei uskaltanut pyytää päästä vessaan. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ero on siinä, että ujous on luonteenpiirre, selektiivinen mutismi on ongelma. Se on ylimääräinen möhkäle, Pelko, kutsumaton vieras, joka on toki erottamaton osa itseä ja sitä, joka tekee meistä juuri sellaisia kuin olemme, mutta se ei ole osa luonnetta ja persoonaa vaan ohimenevä, joskin usein jälkensä jättävä, häiriö.

Selektiiviset mutistit eivät siis välttämättä ole luonteeltaan ujoja (monet toki ovat sitäkin), eivätkä varsinkaan kaikki ujot ihmiset ole selektiivisiä mutisteja. Ehkä näkyvin tekijä, joka erottaa mutismin ujoudesta, on jumiutuminen. Ujot ja monet reippaammatkin lapset usein hiukan arastelevat uusia ihmisiä eivätkä välttämättä heti puhu heille, mutta mutisteilla reaktio on rajumpi. Sanoja ei kerta kaikkiaan saa kakistettua ulos, vaikka haluaisi. On kuin kurkussa olisi suuri pala, ääntä ei tule, vaikka suun avaisi. Joskus jumiutumiseen liittyy myös muu fyysinen lukkiutuminen: mutisti ei välttämättä pysty edes liikkumaan, ei edes vilkuta tervehdykseksi. Tämä voi aiheuttaa turhaan pahaa mieltä muille ihmisille, ellei ymmärretä, että lapsi ei voi asialle mitään – että hän ei tahallaan ole tyly tai epäkohtelias. Ja jos vaikkapa käy niin, että lapsi menee joskus sosiaalisissa tilanteissa niin pahasti lukkoon, ettei pysty edes nielaisemaan ja kuola alkaa valua pitkin suupieliä, lienee ulkopuolisillekin päivänselvää, että kyseessä ei ole hellyttävä, lapsille itsestään selvästi kuuluva luonteenpiirre vaan ongelma, joka häiritsee elämää ja johon on syytä saada apua.

On siis selvää, että selektiivinen mutismi on eri asia kuin ujous. Se ei ole luonteenpiirre, se on ahdistuneisuushäiriö, joka pahimmassa tapauksessa syrjäyttää yhteiskunnasta ja estää normaalin elämän elämisen. Eri asia on, onko se kaikissa tapauksissaan hoitoa vaativa sairaus, ja onko kissan nostamisesta pöydälle enemmän hyötyä kuin haittaa. Nämä kysymykset jokainen mutisti, tai oikeammin mutistin vanhempi, joutuu ratkaisemaan kulloisenkin tilanteen mukaan.

Minusta kasvoi lopulta normaali, puhuva ja kykenevä ihminen, koska en tiennyt että olen jollain tavalla erilainen kuin muut. Mutisti haluaa oikeuttaa puhumattomuuttaan, hän etsii syytä olla hiljaa, jopa silloinkin, kun hän haluaisi alkaa puhua. Tieto mutismista voi lamauttaa ja tehdä puhumisen mahdottomaksi. Olen mutisti. Ei minun kuulukaan pystyä puhumaan. Toisaalta asian voi ajatella myös täysin päinvastoin: mutismin olemassaolo on todiste siitä, että puhumattomuus ei ole pysyvä luonteenpiirre, vaan asia, josta voi päästä eroon! Hittolainen. Olenko minä sittenkin se villi poikatyttö, se hulvaton hassuttelija, joka aina sisimmässäni tunsin olevani?

Millainen ihminen minusta olisi kasvanut, jos olisin saanut tiedon mutismista jo lapsena? Olisinko saanut apua, olisiko minulla ollut helpompaa? Olisinko tunnistanut oman luonteeni mutismin alta ja tullut jopa puheliaammaksi kuin olen nyt? Vai olisinko ajatellut, että minussa on jotain vialla, ettei minusta voi koskaan tulla normaalia ihmistä? Olisinko jättänyt asioita tekemättä vain, koska olisin tiennyt, että Pelko on oikeasti olemassa? Jossittelu on turhaa. Elämäni on ollut sellainen kuin se on ollut, ja sen ansiosta minusta on tullut tällainen kuin olen nyt. Ja toisaalta tieto selektiivisestä mutismista on tuonut nyt, aikuisena, vastaukset lapsena ihmettelemiini kysymyksiin, sellaista tietoa itsestäni, josta on minulle omakuvani kannalta valtavasti hyötyä. Lisäksi – ja siitähän tämä kaikki alun perin lähtikin – olen löytänyt hyviä neuvoja ja ajatuksia siihen, kuinka voin auttaa omaa lastani.

Vaan mitä tapahtui Pelolle? Pelkopeikko istui joitain vuosia kuin tatti olkapäälläni, painoi hartioitani, oli synkkä ja musta ja esti minua tekemästä asioita. Sitten se huomaamatta hälveni. Toisinaan tunnistan vielä häivähdyksen siitä ajatuksissani ja tekemisissäni. Kun minulta kysytään yllättäviä kysymyksiä jännittävässä tilanteessa, saatan hämääntyä ja minun on vaikea vastata mitään järkevää. Kun en tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, tai kun minun pitää poiketa normaaleista rutiineistani, minua hiukan ahdistaa. Kun olen lähdössä ulos ja valitsen kenkiä, Pelkopeikko saattaa äkkiarvaamatta palata kuiskuttelemaan korvaani: Meinaatko ihan oikeasti laittaa nuo korkokengät? Niistä lähtee tosi kova kopina, ja haluatko sinä tosiaan pitää itsestäsi niin kovaa meteliä?

Ja minä totean joko, että vähät minä välitän tuollaisista peikoista, ja laitan korkkarit jalkaani, tai sitten, että ehkä minä tosiaan haluan tänään olla hiukan hiljaisempi. Sekin on ihan ok, koska (vastauksena tekstin alussa esitettyyn kysymykseen:) meistä jokainen saa olla juuri sellainen kuin on. Minä olen tällainen, mutismin muovaama, mutta tässä vaiheessa elämääni ihan terve ihminen. Koska kuten Dr. Phil joskus sanoi (hahah, en voi uskoa että ihan oikeasti siteeraan Dr. Philiä!): ero sairaan ja terveen, normaalin ja epänormaalin ominaisuuden välillä on se, haittaako kyseinen ominaisuus normaalia elämää vai ei. Määritelmä sopii myös apua tarvitsevan mutistin ja ”harmittoman ujostelun” erottamiseen. Valinta korkokenkien ja tavallisten kenkien välillä ei haittaa elämää – olen joka tapauksessa lähdössä ulos. Mutta jos ei uskaltaisi lähteä ulos ollenkaan, se olisi ongelma, ja jonkinlainen apu saattaisi olla tarpeen.

14040040

 

kIRJOITTAJA on entinen selektiivinen mutisti ja pienen mutistin äiti.